En koskaan onnistu kuvissa

“Minusta ei saa hyviä kuvia”, väittämä, jonka kuulen säännöllisesti asiakkailtani, kun he saapuvat kuvauksiin. Ymmärrän, mistä se kumpuaa. Mutta se on lause, joka ei pidä paikkaansa. Ymmärrän myös, että tämä on asia, josta pitää puhua ääneen.

Olemme nähneet itsestämme epäonnistuneita otoksia, joissa yritimme hymyillä kauniisti, tai kuvia, jotka on otettu juuri hieman väärällä sekunnin sadasosalla, kun kasvojemme ilme oli keskeneräinen. Meistä on myös saatettu julkaista sellaisia kuvia (lehdissä tai internetissä), joihin emme itse olleet tyytyväisiä. Passikuvista puhumattakaan - ja ne muistuttavat itsestään säännöllisesti, kun saamme kunnian todistaa henkilöllisyytemme erinäisissä paikoissa ja pahimmillaan jopa hävetä kasvokuvaamme.

On helppo ajatella aina epäonnistuvansa kuvissa. Meillä on visio siitä, millaisia kuvia toivomme itsestämme, mutta kuvaushetkellä emme pääse siihen tunnelmaan tai mielentilaan, mikä mahdollistaisi ne kuvat. Se vaatii joko rentoutumista tai tiettyjen esteiden ylittämistä, riskien ottoakin toisinaan.

Valokuvaajan tehtävänä on auttaa tässä kaikessa. Valokuvaaja myös ulkopuolisena näkee sinut eri tavalla kuin sinä itse itsesi. Kamera voikin kertoa sinulle jotain arvokasta. Näyttää sinut itsellesi sellaisena, mitä itse et tavoita.

Yksi kuvaajan tärkeimmistä tehtävistä minun mielestäni on, että kuvattavalla on rento olo kameran edessä, eikä suorituspaineita. Kuvaustilanne ei saisi koskaan olla painostava. Jos kuvausten aikana joutuu hyppäämään epämukavuusalueelleen, niin tällöin pitäisi kuitenkin olla turvallinen tunne. Luottamus kuvattavan ja kuvaajan välillä.

Minulla on lähes poikkeuksetta tapana näyttää asiakkaille kuvia jo suoraan kamerasta kuvausten aikana. Usein näissä tilanteissa kuulenkin yllättyneitä lausahduksia, kun kuva olikin onnistunut. Toivon, että kuvattavana oleminen on ylipäätään asiakkaille positiivinen kokemus, joka parhaimmassa tapauksessa voimauttaa ja nostaa itsetuntoa. En sinänsä puhu elämyksestä, mutta kokemus, sitä kameran edessä oleminen on.

Itse olen ollut paitsi kameran takana, myös sen edessä. Sekä muiden, että itseni kuvattavana. Ja tiedän, se on suuren ajatustyön hetki. Vaatimattomalla ihmisellä on työtä siinä, että onkin yhtäkkiä kaiken keskipiste ja kokee tilanteen täysin oikeutetuksi. Tämä saattaa viedä hetken, mutta jos kuvauksissa pystyy sivuuttamaan ne korvaan kuiskivat epäkohteliaat epävarmuuden tunteet, loppu on taikaa!

Toisaalta toiset meistä taas rakastavat olla esillä ja kameran edessä! Ja se on ihanaa, se näkyy myös kuvaajalle etsimen kautta! Minusta on ihanaa myös se, että me olemme kaikki erilaisia ja omanlaisiamme, epätäydellisinä itseinämme.

On hyvin tavallista, että olemme epävarmoja jostakin ulkoisesta ominaisuudestamme tai yksityiskohdasta ja yritämme peitellä sitä. Se saattaa kääntyä itseään vastaan. Kamera ei toimi samoin kuin ihmissilmä tai peili, se näyttää asiat eri tavalla. Valolla voidaan korostaa tai häivyttää monia asioita. Usein lopputulos voi olla hyvinkin toisenlainen kuin mitä alunperin odotimme.

Ja tietenkin, on myös taito osata painaa kameran suljinta juuri oikealla hetkellä, valita sopiva kuvakulma ja lukea valon suuntaa. Se auttaa.