Hetki, jolloin rakastuin valokuvaukseen

Muistan elävästi sen hetken, kun valokuvauksesta tuli minulle jotakin merkittävää. Olin jokin aika sitten hankkinut ensimmäisen oman kameran ja löysin kamerasta eri kuvaustilat. Keväinen ilma houkutteli vanhempien mökille kuvaamaan…

Olen jo hyvin nuorena pitänyt valokuvista ja kameroista. Salaa räpsin perheemme filmikameran filmit täyteen kuvia. Katselin usein valokuva-albumeja. Kuvissa oli jotakin kiehtovaa. Erityisen kiinnostavia olivat kuvat, joissa olin itse pienenä lapsena, mutta joista en tietenkään muistanut mitään. Valokuva oli voimakas. Se kertoi asioita, joista en tiennyt ennestään.

Nuorena aikuisena vuonna 2006 hankin vihdoin oman kameran, digipokkarin: Panasonic Lumix DMC-FX7 (numerosta en mene takeeseen, mutta muistaakseni ja pienen Google-kuvahakuhetken turvin uskaltaisin väittää, että 7). Se oli mahtava! Pieni kamera, jonka kautta sain visualisoitua mieltäni kuviksi.

Tämä kamera oli merkityksellinen siksi, että sillä otin keväällä 2007 kuvan, joka viimeisteli rakkauteni valokuvausta kohtaan. Kun alkukevään aurinkoisena päivänä kävelin ympäri vanhempieni mökin pihamaata, testailin samalla kameran erilaisia säätöjä ja tulin ottaneeksi macro-kuvan pienestä vihreästä kukan nupusta. Tuolloin en varsinaisesti tiennyt macro-kuvauksesta mitään, edes koko termiä. Mutta oli upeaa, miten se kaunis pieni nuppu erottui pehmeästi sumentuneesta taustasta! (Tämä kuva on harmillisesti jo kadotettu silloin, kun kovalevyni ensimmäisen kerran hajosi. Tärkeä oppitunti varmuuskopioinnista!) Ja siitä hetkestä asti olen ollut täysin valokuvien vallassa. Vuosi myöhemmin tuosta hetkestä ostin myös ensimmäisen oman digijärjestelmäkamerani.

Kun aloitin kuvaamaan vuonna 2006, kuvasin enimmäkseen lähiympäristöjä ja nimenomaan luontoa. Nykyään kuvaamiseni keskittyy pääosin ihmisiin tai ihmisen läsnäoloon (tai poissaoloon) ja on noista päivistä muuttunut tietenkin paljon. Toki edelleenkin luonto ja sen ihmeet kiinnostavat ja ovat usein myös kuvauksen kohteena.

Valokuvalla on vahva voima ja se voi toisille meistä olla erityisen merkityksellinen. Vaikka en itse ajattele valokuvan aina kertovan totuutta, koen sen antavan meille tietoa, joka muutoin saattaisi unohtua tai jopa kadota. Valokuvassa on parhaimmillaan valtavasti sanattomia viestejä. Yhtä iso rooli niillä on myös muistojen säilymisessä.

Yli 17 vuotta myöhemmin - ja kuvaan edelleen yhtä aktiivisesti ja innostuneesti kuin noina alkuaikoina, jolloin vasta tutustuin valokuvaamiseen. Se tarjoaa loputtomasti oppimisen aiheita ja tuottaa onnistumisen ja innostumisen tunteita. Jos en valokuvaisi, niin …en valokuvaisi, vaan tekisin jotain muuta. Mutta koska voin valita, valokuvaan.

(Kuvituksena ensimmäisten kuvausvuosieni valokuvia. Kameroina Panasonic Lumix DMC-FX7 (kuvat 1-4) ja Nikon D40 (alimmainen kuva).)